Muutosprojektin anatomiaa

Ihmisten suhtautuminen ja sopeutuminen muutokseen on loputtoman kiinnostava aihe. Kuten kaikki kehittämishankkeita vetäneet ovat kantapään kautta saaneet oppia, käytännön muutosvastarintaa on kaikkialla, kun sille vain huomaa herkistyä.

Muutoksen sietokyky on mitä ilmeisimmin yksilöllinen - mahdollisesti osittain jopa perinnöllinen - ominaisuus. Kaikki tuntevat turvallisuushakuisia ihmisiä, joille pieninkin muutos päivittäiseen rutiiniin tai johonkin toimintatapaan on kauhistus. Toiset taas elävät muutoksesta ja asioiden pienestä väreilystä, ja tuntuvat koko ajan pohtivan - miten tämänkin voisi tehdä hieman nopeammin, fiksummin, vähemmällä vaivalla.

Muutosta oppii myös sietämään. Olen itsekin kokenut kaikki klassiset muutosahdistuksen vaiheet työuran taitekohdissa siirtyessäni lehtimiehestä tutkijaksi ja tutkijasta konsultiksi. Myöhemmin olen ollut huomaavinani kollegoissa samanlaisia oireita - hämmennys, shokki, turhautuminen, sisuuntuminen, innostuminen...

Joskus muutoksia on liikaa ja kaikki ymmärtävät sen mutta kukaan ei oikein tiedä miten asioiden tilaan vaikutettaisiin. Olen mielenkiinnolla seurannut nopealiikkeisten kansainvälisten yritysten organisaatiomuutoskiimaa. Tiedättehän - syysorganisaatio ja kevätorganisaatio.

Minusta suhtautuminen jatkuviin muutokset näyttää noudattelevan eräänlaista U-käyrää. Alussa jatkuvat organisaatiomuutokset hämmentävät ja ärsyttävät - ja ihmiset lähtevät jos ovat lähteäkseen 2-3 suuremman reivauksen jälkeen. Sen jälkeen muutokseen tottuu ja ehkä vähän turtuukin. Ihminen oppii luottamaan omaan ammattitaitoonsa ja siihen että kyllä sitä oman nimensä löytyy seuraavastakin laatikkohässäkästä.

Myöhemmin monella mitta alkaa monella uudestaan täyttyä, muutosvimmasta tietää kyllä itse selviytyvänsä mutta sen syyt ja toteutus eivät enää vakuuta kriittisimpiä.