Se
on nyt kaikkien huulilla. Iso D. Älkää yrittäkö, teidänkin yrityksessä
vähintäänkin joku miettii mitä pitäisi tehdä kun maailma tuntuu olleen täynnä
digitalisaatiopuhetta ainakin viimeiset 2-3 vuotta.
Alkuvuoden
aikana olen lukenut muutaman white
paperin, artikkelin ja kymmenittäin blogeista kummunneita keskusteluita
digitalisaation eri muodoista ja miten ne pitäisi ottaa huomioon
liiketoiminnassa, johtamisessa ja henkilöstökokemuksen luomisessa. Jossain vaiheessa minusta alkoi tuntua että
tämäkin kokonaisuus voidaan pilkkoa
osiin. Päätin lähestyä aihetta digitalisaation eri vaiheiden tai aikakausien
kautta. Tämä on tietysti vain yksi tapa siivuttaa tätä ilmiötä mutta se tuntui
minusta luontevimmalta. Teitä on varoitettu.
Tavallisiin
valkokaulustyöyhteisöihin, projekti- ja muuhun tiimityöhön digitaaliset
työkalut tulivat 1990-luvun lopulla ja 2000-luvun alussa. Niiden pääasiallinen
tavoite oli ylittää
ajan ja paikan asettamat esteet erityisesti
hajautettuja, virtuaalitiimejä ajatellen. Perustettiin projektikohtaisia
työtiloja ja keskustelualueita Sharepointiin tai muille alustoille.
Markkinoille alkoi syntyä tänään melko kömpelön näköisiä työpöytäsovelluksia,
joilla pystyi esimerkiksi luomaan, siirtelemään ja poistamaan erilaisia
tehtäviä ja tuotoksia kuin fläppitaululla tai valkotaululla ikään. Usein näihin
työkaluihin liitettiin pikaviestinominaisuuksia, jotka olivat käytännöllisempiä
kuin suljetut sähköpostilistat ja näihin liittyvä liikenne. Virtuaalitiimien
johtamisen ja niissä työskentelyn haasteet oli huomattu (ks
esim
(https://hbr.org/2014/12/getting-virtual-teams-right) mutta oli myös viitteitä siitä
että oikein organisoituneina ne saattaisivat olla huomattavasti tehokkaampia
kuin perinteiset tiimit joissa jäsenet istuivat fyysisesti samassa työtilassa.
Pikku
hiljaa työvälineet kehittyivät. Käyttöliittymän objekteihin tuli uusia
ominaisuuksia. Niitä saattoi lajitella ja järjestää yhä useammilla tavoilla. Taskeja voitiin osoittaa useammille
ihmisille. Niitä voitiin linkittää toisiinsa eri attribuuttien mukaan –
projekti, yritys, henkilö, asiakas. niin
kuin relaatiotietokannassa ikään.
Tämä ei enää onnistu fläppitaululla ja post-it lapuilla, eli työkalut
toivat mukanaan mahdollisuuksia joita ennen niiden käyttöönottoa ei voitu
soveltaa.
Sitten
oli pitkään hiljaista. Ja 2010-luvulle tultaessa keskustelu räjähti uudestaan
käsiin. Digitalisaatio tarkoittaa nyt monille aivan eri asioita kuin 15 vuotta
sitten. Siinäkin on ainakin kaksi näkökulmaa, joita yritän nyt vajavaisen
ymmärrykseni avulla avata.
Ensinnäkin
prosessien ja muiden tehtävien automatisointi. Jenkkikirjailija Dan Pink puhuu kirjassaan algoritmisesta työstä ja hermeneuttisesta työstä. Olen itse ajatellut että
edellinen on ikään kuin suorittavaa ja korkeintaan optimoivaa työtä.
Jälkimmäisen olen ristinyt ymmärrystyöksi. Nimenomaan algoritminen työ uhkaa
kadota tai vähintäänkin muuttaa työtehtäviä järisyttävästi. Luin McKinseyn raportin, jonka pääviesti oli että
vähemmistö työpaikoista tulee katoamaan modernin robotisaation myötä, mutta se kyllä muuttaa
enemmistöä työtehtävistä. Se poistaa osan niiden sisällöstä, joten tilalle tarttis keksiä uutta tai uhkana on että
tehtävistä selviytyy huomattavasti nykyistä pienempi työntekijäjoukko. Sitä
intialaista testaajaa ei enää tarvita konffaamaan toiminnanohjausjärjestelmää kun se
voidaan tehdä automaattisesti. Assistentteja ei tarvita buukkaamaan tapaamisia,
jos sen hoitaa itse Sirillä. Tänään luin talouslehdistä, että suuri pankki
aikoo automatisoida useita tähän asti ihmisten hoitavia prosessinpätkiä, kuten
lainanhakijan luottotietojen tarkistamisen. Projekteissakin – jos työkalut ovat
saatavissa ja niitä käytetään oikein – suorittavan työn määrä vähenee.
Ja
sitten on se varsinainen iso D eli big data. Ja painotuksen pitäisi tässä
olla B:llä, sillä datan määrän kasvua on melko vaikea käsittää. Joidenkin
mukaan on-line
käytettävissä olevan tiedon määrä kaksinkertaistuu joka vuosi. Noo, olen
lukenut paljon kuumottavampiakin lukuja. Esimerkiksi vuonna 2015 julkaistussa
Forbesin artikkelissa kerrottiin, että kahden edellisen vuoden aikana dataa eli
merkkimuotoista raakainformaatiota on syntynyt enemmän kuin ihmiskunnan
siihenastisessa historiassa. Sylttytehtaita on ainakin kaksi: hakukoneet ja
sosiaalinen media. Google-hakuja teemme 40.000 sekunnissa ja jokainen niistä
luo uutta informaatiota. Jokainen Facebook-tykkäyksesi tai kommenttisi luo
uutta informaatiota.
Algoritmit toki toimivat myös keinoälyn taustalla. Niistä vaan näyttää tulevan (ja ehkä on jo tullut) niin mutkikkaita ettei
kukaan pysty niitä hallitsemaan. Jos
ajatellaan projekteja, tekoäly siis kykenee tuottamaan esimerkiksi päätöksenteon tueksi tietoa jota emme itse osaa tuottaa.
Mikä on siis ymmärrystyön tulevaisuus? Koneoppimisella on
vielä pitkä kehityksen polku edessään. Tekoäly ei käsittääkseni vielä pysty
selittämään, miksi Audi on niin cool että siitä kannattaa maksaa
puolitoistakertainen määrä verrattuna Skodaan, joka on kuitenkin rakennettu
samalle alustalle. Se ei pysty selittämään, miksi amisviikset ovat
punavuorelaisella hipsterillä hauskat mutta rautavaaralaisella peräkammarin
pojalla nolot. Se ei tiedä miksi kallis mittatilauspuku on Björn Wahlroosin
päällä pöyhkeä mutta Arman Alizadilla (siis silloin kun hän vielä käytti
julkisuudessa hienoja pukuja) magee. Siis, mitä luovempaa ajattelua ja
ymmärrystä työ on, sitä paremmin se näyttäisi olevan turvassa.
Lopulta, monet
yritykset ovat heränneet tai alistuneet siihen tosiseikkaan että ihmiset joka
tapauksessa elävät somessa ja muutenkin virtuaalisessa maailmassa. Esimerkiksi
tietoa onnistuneista tai käynnissä olevista projekteista löytyy paljon Youtubesta. Mitään liikesalaisuuksia siellä
ei julkaista, mutta muutoin se on otettu entistä enemmän myös sisäisen
viestinnän kanavaksi.