Onko vaikeneminen kultaa?

Luin äskettäin nautinnolla maineikkaan projektinhallintakirjailijan Tom deMarcon uusimman tuotoksen Adrenaline Junkies and Template Zombies. Understanding Patterns of Project Behavior.

Kirja on todellista blogiaikakauden tavaraa, se koostuu 86:sta sivun tai kahden mittaisesta havainnosta projekteissa esiintyvistä ilmiöistä (ja kyllä, adrenaliininarkkari ja asiakirjapohjazombi kuuluvat näiden ilmiöiden joukkoon). Ehkä eniten minuun kuitenkin kolahti luku Silence gives consent, joka kertoo vaikenemisen erilaisista merkityksistä erilaisissa tilanteissa.

Kirjoitin yhdessä ensimmäisistä blogimerkinnöistäni siitä, miten projektin laajeneminen tuntuu usein johtuvan sidosryhmien ristiriitaisista odotuksista projektia kohtaan. deMarcon artikkelin mukaan ongelmia usein seuraa, kun osallistujilla on erilaisia näkemyksiä tai muistikuvia projektissa tehdyistä sitoumuksista.

Osa näistä sitoumuksista on kirjallisia tai ääneen lausuttuja; dokumentoituja päätöksiä, hyväksyttyjä suunnitelmia tai allekirjoitettuja resurssisopimuksia.

Monesti hiljaiset, ääneen lausumattomat sitoumukset ovat kuitenkin tärkeämmässä roolissa projekteissa. Sanotaanpa että projektiryhmän palaverissa keskustellaan tärkeästä ratkaisusta ja joku tekee ehdotuksen. Miten sitoutuminen ehdotukseen tällöin todennetaan? Riittääkö päännyökkäys? Entä onko vaikeneminen myöntymisen merkki?

On helppo yhtyä deMarcon ehdotukseen, jonka mukaan tärkeimpiä (ehkä lähes ainoita) projektissa dokumentoitavia asioita ovat eri osapuolten toisilleen antamat sitoumukset. Sitoudun tekemään tuon asian tähän päivämäärään mennessä.

Koko ajatus sitoumuksista projektitoiminnan ytimessä on sitä paitsi silmiä avaava! Projekti on ainutkertainen ihmisten toisilleen antamien sitoumusten verkko...