Tulipalojen sammuttamista?

Tänä keväänä parikin projektipäällikköä on kertonut työnsä luonteen muuttuneen melkoisesti viimeksi kuluneen vuoden aikana.

Kun taantuman aikana kehittäminen jäi säästämisen ja tehostamisprojektien jalkoihin, on kehittämisen uudelleen liikkeelle polkaiseminen osoittautunut todella vaikeaksi.

Kaikki aika kuulemma kuluu tulipalojen sammuttamiseen pikemminkin kuin pitkäjänteiseen kehittämiseen.

Kaivoin uudestaan esille lähes vuosikymmenen takaisen HBR:ssä olleen loistavan artikkelin Stop Fighting Fires, jota olen suositellut monelle projektipäälliköllekin (http://hbr.org/2000/07/stop-fighting-fires/ar/1).

Teksti kuvailee mielenkiintoisella tavalla palokuntamentaliteetin riivaamissa yrityksissä esiintyviä ilmiöitä (aikapula, puolivillaiset ratkaisut ongelmiin, toistuvat ongelmat, kiireen kulttuuri, kriisiytyminen jne.).

Esimerkkinä käytetään 1990-luvun lopulla sattunutta onnettomuutta jossa NASAn Orbiter-marsluotain rysähti punaisen planeetan pinnalle yksinkertaisesta mittavirheestä johtuen. Yksi suunnittelutiimi nimittäin oli käyttänyt laskelmissaan metristä järjestelmää, toinen taas tuumia, jalkoja tai paunoja.

Artikkelin kirjoittajien lääkkeet tähän ongelmaan sitten ovat tuttuja mutta ah niin vaikeita toteuttaa; tunnista ilmiö, priorisoi asiat uudestaan, ole jämäkkä, tehosta kokouksia jne. Näinhän toki pitäisi toimia ja tähän useimmat meistä pyrkivätkin.

Tekstissä oli kuitenkin myös yksi itselleni erittäin tärkeä oivallus. Nimittäin se, että suurin osa tulipalosyndrooman riivaamista organisaatioista itse asiassa palkitsee (joko rahallisesti tai symbolisesti) tulipalojen sammuttamisesta.

Tästä taas on vain pieni looginen hyppy siihen, että ihmiset alkavat luoda pieniä tai suuria kriisejä - tietoisesti tai tiedostamattaan - itse.

Joten kun tätä kulttuuria lähdetään muuttamaan, vanha suomalainen sananlasku on korvaamattoman arvokas: älykäs selviää tilanteista, joihin viisas ei koskaan edes joudu.